K1. Aika juoksee, me kiipeämme

Ensimmäinen viikko hurahtikin vauhdilla kallioita kosketellen. Kiipeilypäiviä kertyi hyvään tahtiin, kokonaiset 5/7. Alkuun joka paikka oli uusi ja aina sai tuntea saman jännityksen etsiessä itselle sopivia reittejä. Kiven laatu tuntui olevan joka paikassa erittäin hyvä, vaikka pieniä eroja paikkojen väliltä löytyikin. Kallio saarella on erittäin hienoa, sillä voit valita halutessasi monien erityyppisten seinien väliltä. Eräät paikat sisältävät paljon pocketteja, kun taas toiset ovat enemmän krimppi-tyylisiä.

Ensimmäisellä viikolla kiipeily alkoi tuntua luontevammalta ja alussa vallinnut pelko omasta kiipeilytasosta alkoi pikku hiljaa karista. Huomasin pystyväni kiipeämään jo monia pitkiä reittejä päivässä. Sormien iho säilyi erittäin hyvänä, eikä sen takia tarvinnut himmailla kertaakaan. Tulihan se napattua kolmantena kiipeilypäivänä ensimmäinen redpoint 6a+. Oli hauskaa huomata kuinka kehitystä alkoi syntyä näin lyhyessä ajassa. Tämä selittyi lähinnä sopeutumisella pidempiin reitteihin ja kalliotyyppiin, sillä viikossa ei vielä lihaksia kasvateta. Myös itsevarmuuteni liidatessa kasvoi ja sitä kautta kiipeily tuntui luontevammalta.

Ensimmäinen viikko toi tullessaan uusia ystäviä, kun uutta porukkaa saapui majoitukselle ja vanhoja lähti. Tutustuin moneen huipputyyppiin ja kohtasin kiipeilijöitä eripuolilta maapalloa. Muutamasta kaverista vaikuttaisi tulevan hieman pidempiäkin tuttavia, sillä he olivat liikkeellä samoilla aikeilla, paljon kiipeilyä, eikä paluulippua. Kahdesta ihmisestä haluan kertoa hieman enemmän, sillä olen vaikuttunut molemmista, joskin hyvin eri tavoin. Toinen heistä on kulkuri-elämäntyylin omaksunut noin viisikymppinen Steve, Uudesta-Seelannista. Hän myi omaisuutensa reilu vuosi sitten ja matkaa nykyisin vailla suunnitelmia. Mies on hulluna kiipeilyyn, eikä tykkää tarkoista suunnitelmista. Yhtenä iltana kysyin, mitä teet huomenna? Vastaus oli; "I go, where the car goes." Tämä lause kuvastaa samalla myös hyvin koko hotellin ilmapiiriä. Joka aamu porukkaa lähtee useisiin eri kohteisiin ja voit valita itsesi tasoisen porukan ja liittyä seuraan.

Toinen tuttavuus oli Slovenialainen nuori nainen Ana, joka vaikutti elävän kiipeilylle. Hän kiipeää selkeästi minua korkeammalla tasolla ja mikä tästä teki vaikuttavaa oli se, että juteltuani hänen kanssaan minulle selvisi, että hän oli aloittanut kiipeilyn kaksi vuotta sitten. Harva hiljattain lajin aloittanut kiipeää 7b-reittejä toisena vuonna.

Kaikkiaan vierailimme neljässä eri paikassa. Kaikki kohteet olivat laaksoja, jolloin kiivettävää riittää koko päiväksi, sillä voit valita varjon puolen. Säät olivat liki täydelliset, sillä lämplä riitti, mutta ei liiaksi, että olisi kiipeilyä haitannut. Paikallisilta sain kuulla, että tämä vuosi oli ollut poikkeuksellisen sateeton ja viimeisimmästä sadepäivästä oli kulunut jo monta viikkoa. Kaikkiaan viikko oli mahtava ja ilolla jatketaan etiäpäin kohti tulevia kallioita.

Kolmannen päivän mesta, Planet Zarza.

Joskus lähestyminen kallioille tekee seikkailun.

Eka 6a+

K1. Lähtötaso

Heräsin ensimmäiseen kiipeilypäivään hieman huonosti levänneenä, sillä matkaa varten ostamani superkevyt foliopatja osoittautui myös superpaljon liian ohueksi, tunsin jokaisen pienimmänkin kiven telttani alla. Tämän ei annettu lannistaa, vaan aamulla tähtäsimme aamiaisen jälkeen Aricon laaksoon, joka on suosittu kiipeilypaikka lähiseudulla. Teneriffalla valtaosa kiipeilypaikoista on muotoutunut laaksoihin. Tämä on hyvä asia aurinkoisella kelillä, sillä useimmiten laakson toinen sivu on ainakin osittain varjossa ja siten kiivettävissä lämpötilansa puolesta. Lämpötila ensimmäisenä päivänä oli noin 25 astetta. Tunne oli mukavan kesäinen Suomessa vietetyn alkutalven jälkeen. Lyhkäisissä tarkeni paremmin kuin hyvin ja aurinkoiselta puolelta aloitettuamme jouduimmekin pian siirtymään varjoon.

Ensimmäinen reitti koko reissulla oli 4+, ja sillä oli tarkoitus testata samalla hieman, kuinka homma alkaa palata mieleen. Viime kerrasta liidaten, eli köyttä itse vieden kiivetessä oli vierähtänyt pidempi hetki. Olin viimeksi kiivennyt tällä tavoin alkukesästä 2019. Vuoroni koetti ensimmäiselle reitille ja meno oli tahmeaa, kuten arvata saattoi. Olin hieman huolissani, sillä 4+ on kiipeilyn yksi helpoimmista reiteistä ja näitä ei kovin montaa tässä laaksossa ollut. Jos meno säilyy tällaisena, tulee reissustani muutamien reittien hinkkaamista, kunnes taitoni kehittyvät, jos kehittyvät. Reitti sujui kuitenkin puhtaasti ilman putoamisia tai lepoja. Liidi-apina oli karistettu olkapäiltäni ja oli aika kokeilla muita reittejä. Seuraava viitonen osoittautui olevan enempi minun tyyliäni ja se tuntuikin jopa helpommalta kuin ensimmäiinen. Tämä antoi lisää uskoa omiin kykyihin ja pian olimme kolmeen mieheen Johnin ja Amitin kanssa kiertäneet kourallisen helppoja reittejä. Reitit alueella olivat 10-25 metrisiä ja tämä alkoi tuntua käsissäni, sillä kotosalla olen tottunut enempi boulderoimaan ja suurimmat köysikalliotkin ovat vain kymmen metrisiä. Löysimme kuitenkin erään silmiä hivelevän kauniin reitin varjon puolelta ja tätä oli yritettävä jo pelkän ulkonäönkin takia. Kyseessä oli noin 15 metrinen kallio, joka alkoi vertikaalisena, jonka jälkeen tuli katto pätkä ja loppu oli taas seinää. Seinällä oli 3 eri reittiä, joiden greidit olivat väliltä 6b-6c.

Porukassamme oli onneksi kokeneempi kehäkettu John, jonka laitoimme kärkeen viemään köyttä ja hän operoikin hienosti toisen 6b reitin puhtaalla suorituksella (onsight). Näin ollen köysi oli asetettu ja saatoin itsekkin kokeilla kiipeämistä yläköydellä, jolloin putoamista ei juuri tapahdu, vaikka voimat loppuisivatkin, sillä köysi on jo valmiiksi kireänä. 6b oli selkeästi oman tasoni yläpuolella, etenkin näin päivän päätteeksi, kun kädet olivat puhki. Räpiköin reitin puoleen väliin, mutta katto-osuuden koittaessa oli todettava kallion voittaneen. Tein muutamia yrityksiä pelkkään kattopätkään saadakseni vähän tuntumaa reittiin. -Jospa sitten ensi kerralla...

Ensimmäinen päivä alkoi olla kiipeilyn osalta lopuillaan, keräsimme kamat ja siirryimme autolle. Ensimaku oli hieman ristiriitainen; Olin innoissani siitä, kuinka paljon jo yhdessä laaksossa on reittejä saati sitten koko saarella. Toisaalta olin aavistuksen huolissani omasta tasosta, sillä tämän päiväinen osoitti kotisuomesta hankittujen "boulderointivoimien" olevan auttamatta riittämättömät näin pitkille reiteille. Paras asia jäi vielä kertomatta. Ensimmäinen päivä osoitti, että kiven laatu saarella on erittäin hyvä. Suomeen verrattuna kivi on sileää ja tämä mahdollistaa pitkät kiipeilypäivät ilman, että sormenpäät alkavat itkeä. Toki tämä seikka samalla rokottaa hieman kitkaa pois, mutta kaiken kaikkiaan olin erittäin tyytyväinen tähän laatuun.

K1. The check in

Saavuin Teneriffalle viisi päivää sitten. Olin sopinut itselleni majoituksen Aricossa sijaitsevaan kiipeily hostelliin etukäteen. Koska matkustan opiskelijan budjetilla olin normi huoneen sijaan varannut telttapaikan hostellin puutarhaan. Tämä ratkaisu oli halpa ja sain itselleni,kaiken tarvitsemani, sillä diiliin kuului suihkun, vessan, keittiön, sekä yleisten tilojen käyttöoikeus. Hetken täällä asustelleena voin todeta että tämä järjestely ei todellakaan kalpene huone majoitukselle, sillä suurin osa ajasta kuluu päivän askareissa ja jäljelle jäävä osa käytetään yleisissä tiloissa muiden kiipeilijöiden kanssa jutellen. Teltta on yksinkertaisesti sanottuna vain nukkumapaikka, jossa säilytetään myös tavaroita.

Laskeuduin saaren eteläiselle lentokentälle lauantaipäivänä noin yhden aikoihin paikallista aikaa. Lentokentältä pois pääseminen jalkaisin osoittautui erittäin haastavaksi. Tämän pikku seikan todettuani löysin onneksi bussivuoron, jota netin mukaan ei pitänyt edes olla. Tällä bussilla suuntasin eteläiseltä kentältä kohti saaren pohjoista pääkaupunkia Santa Cruzia. Oma majapaikkani sijoittui noin puoliväliin bussimatkaa ja pudottauduin kyydistä Abades nimisessä kylässä. Paikallinen bussipysäkki osoittautui jännäksi, sillä se sijaitsi aivan päätien varrella ja pysäkille meno ja siitä poistuminen jalkaisin oli jätetty vähemmälle huomiolla. Lähtiessäni suorittamaan viimeistä taivalta bussipysäkiltä hostellille, minun täytyi ensin ylittää kourallinen teitä, mukaan lukien päätien liittymät kahteen kertaan, jonka jälkeen ylitin päätien autotiesiltaa pitkin. Selvittyäni tästä oli edessä enää noin 7 kilometrin mittainen ylämäki majoitukselle. Rinkka painoi sen verran, että koin tarpeelliseksi näyttää peukkua ohi ajaville autoille samalla kun kävelin. Tie oli siihen aikaan kovin hiljainen ja ohitseni ajoi vain yksi auto ensimmäisen viiden minuutin aikana. Pian kuitenkin tuli toinen ja saksalaispariskunta otti minut kyytiin. Matka taittui äkkiä ja pian olin jo majapaikassani.

Vastaanotto oli mielenkiintoinen, sillä omistajat eivät olleet paikalla, mutta muu hostellin väki teki äkkiä oloni kotoisaksi ja minua tervehdittiin alusta alkaen kuin vanhaa tuttua. Ennen kuin tohdin laittaa telttaa pystyyn päätin testata puutarhassa olevan kiipeilyseinän. Siellä tutustuin paremmin ensimmäiseen tyyppiin, joka oli tullut ranskasta ja työskenteli hostellilla vapaaehtoisena, mikä käytännössä tarkoitti, että hän hoitelee liikkuvia asioita viisi päivää viikossa ja saa vastineeksi majoittua ilmaiseksi. Hän opasti minut alkuun majoituspaikassa ja kertoi perusasiat. Kello oli vasta neljän paikkeilla, joten hostellissa oli melko hiljaista. Kaikki olivat kiipeilemässä ja kuuden jälkeen heitä alkoikin ripotellen palailemaan takaisin.

Olin alkuun hieman epäileväinen sen suhteen, kuinka helposti löytäisin itselleni kiipeilyseuraa, sillä yksin matkustaessa tämä koituu usein ongelmaksi. Illan mittaan huomasin äkkiä, etten tosiaankaan ollut ainoa soolomatkustaja, vaan hotelli oli täynnä kaltaisiani. Tutustuin Israelilaiseen yksin matkustavaan kaveriin, joka oli saapunut samana päivänä ja halusi heti päästä asian ytimeen huomenissa. Äkkiä olimmekin sopineet, että huomenna kiivetään kimpassa. Myöhemmin illasta mukaan liittyi vielä Amerikkalainen kaveri länsirannikolta. Hän oli aikeissa viettää hieman pidemmän loman ja aikoikin majoittua kuukauden lähellä sijaitsevassa airbnb-majoituksessa.

Ilta oli nuori kun olin jo löytänyt kiipeilyseuraa tuleville päiville. Pian oli aika laittaa teltta pystyyn ja ilokseni huomasin, etten ollut ainoa telttailija alueella. Puutarhassa oli kolme telttaa seuranani. Nukkumaan käydessäni tiesin, että seuraavasta päivästä tulisi hieno. Tunsin pientä jännitystä, sillä viime sporttikiipeily kerrasta oli vierähtänyt jo jonkin aikaa, ja reilut 3kk vaivannut jalkavamma oli mukana tuomassa lisäjännyyttä. Huomenna mennään!